Siiri Enoranta - Nokkosvallankumous

Dharan on aina ollut se jonka harteille kaikki lankeaa, se joka johdattaa maailman vallankumoukseen, se joka korjaa kaiken ja se jonka vuoksi kaikki tuhoutuu. Vayu ei ole koskaan ollut kukaan. He kohtaavat todellisuudessa, jossa aurinko ei ole paistanut enää vuosiin, sivistyksen tukirakenteet ovat murtuneet, ja resuiset Nokkoslapset kytevät kapinaansa vallatussa huvipuistossa. Mutta he kohtaavat myös siinä toisessa paikassa, jossa jalava vielä tanssittaa varjoja heidän alastomalla ihollaan, paratiisissa jonka menneisyys on verestä märkä.

(takakansi)


Lukukokemuksena Nokkosvallankumous on suorastaan herkullinen, ehdottomia lempikirjojani. Se ei tunnu perinteiseltä dystopiakirjallisuudelta. Mätä, rapistunut maailma kuvataan riipaisevan aidosti. Ihmiset ovat tuhonneet ahneudellaan ja kiittämättömyydellään sen, mikä joskus oli toimivaa, sodat ja pommitukset ovat runnelleet kaupunkeja maan tasalle, sairaassa maassa selviytyvät enää nokkoset ja ohdakkeet, koulut on lakkautettu, eikä puhdasta juomavettäkään ole enää saatavillä. Surun ja menetyksen keskeltä kuitenkin pilkottaa valoa, jota ei enää luulisi löytyvän mailta halmeilta - joku saattaa yhä muistaa, miltä näyttää terve puu tai paljaan sininen taivas. Joku saattaa uskoa parempaan huomiseen ja ajaa asiaa eteenpäin.


Hahmokaarti vuoroin ihastuttaa ja vihastuttaa. Rakastettu, palvottu Dharan ärsyttää minua itsekkäillä teoillaan ja tavallaan pitää muita itsestäänselvyytenä. Muutenkin suosikkejani ovat ehdottomasti Vayu ja Dharanin poikaystävä Krito. Vayu on arka ja ylikävelty, häntä ollaan kidutettu niin henkisesti kuin fyysisestikin. Välillä tekee mieli taputtaa poikaparkaa selkään ja sanoa jotain rohkaisuksi. Hahmo kehittyy ja kasvaa teoksen aikana huimasti. Hänelle on jotain valtavan suurta jo uskaltautua sanomaan Dharanille tämän törkeistä tempuista, kun taas toinen on tottunut olemaan se, jota kaikki seuraavat. He lähtevät aivan eri tilanteista aivan eri ihmisinä, mutta alusta asti on tuskastuttavan selvää, että kumpikin tahtoo toisen täydentämään itseään.


Krito rakastaa loputtomasti ja antaa kaikkensa, mutta joutuu myös kärsimään ja menettämään samoin mitoin. Tavallaan on hassua ajatella, että kaksi suosikkiani ovat koko teoksen ajan kilpailevassa asemassa toisiinsa nähden. Krito ei pidä Vayusta, sillä tämä tietää jotakin mitä hän ei, jotakin oleellista ja suurta. Vayua sattuu aivan liikaa nähdä Kriton kädet Dharanin ympärillä. Kivusta ja pelosta huolimatta kumpikin rientää rakkaansa luokse, on toivoa vastarakkaudesta tai ei.


Toiseen maailmaan pääsevät ainoastaan legendaarisen kivilinjan perilliset - Dharan ja Vayu. Siellä roolit hämärtyvät, siellä Vayu on vahva ja Dharan heikko. Siellä he ovat kahdestaan, eikä kukaan muu ole välissä, ei edes se joka oli ollut Dharanin vierellä ennen Vayua. Tärkeitä, suuria, vaikeita aiheita nostetaan Nokkosvallankumouksessa esille ties kuinka monta, ja yhdeksi niistä kehkeytyvät päihteet. Dharanin riippuvuus pölyyn on vaaraksi myös muille, ja lopulta tekee kipeää nähdä, kenelle se kostautuu. Kirja on hyvä esimerkki taidokkaasta näkökulmanvaihtelusta - joka toinen luku on Vayun näkökulmasta ja joka toinen Dharanin.


Nokkosvallankumouksessa homoutta ei - sama juttu kuin esimerkiksi Valossa valossa valossa - missään kohtaa käsitellä ongelmalähtöisesti. Rakastan sitä, että koko asia kuvataan yhtä luonnollisena kuin se onkin, eikä teoksessa tarvinnut sietää yhtäkään homofobista idioottia.


En ollut päästänyt vielä ketään katsomaan Vayua, mutta jotainhan Liian silmissä asuville kyynelille piti tehdä.
  "Onko se Lumekartanossa?" Liia kysyi, kääntyi jo pois portilta.
  "On, liukumäkihallissa."
 "Onko se nyt sun?" Liia kysyi.
  Kysyi noin vain siinä keskellä väenpaljoutta, ilme viattomana kuin olisi puhunut jostakin arkipäiväisestä. En saanut ääntä kurkustani. Kyykistyin Liian eteen, ihmiset ympärillämme hälisivät, alkoivat hajaantua huvipuistoon. Oli valtava määrä jalkoja ja niiden nostattamaa tomua, paljon enemmän tomua siinä Liian korkeudella kuin minun.
  "Mä en tiedä, Liia", sanoin, vaikka ei minun niin ollut pitänyt sanoa, vaan minun oli pitänyt antaa se selitys jota kaikki odottivat.
  "Kyllä mä ymmärrän", Liia sanoi vakavana. "Sä rakastat niitä molempia. Ihan niin kuin Aiekin rakastaa sua ja Nekiä, mutta sillä vaan on helpompaa koska sua se ei voi saada."
(sivu 219)


Miten kuvailisin teosta: surullinen, koukuttava, tunteikas
Kenelle suosittelisin sitä: sinulle, joka tahdot lukemiltasi teksteiltä suuria tunteita, etkä säikähdä vaikeita aiheita


WSOY
2013
445 sivua