Tämä kuuluu niihin kirjoihin, joita on aika vaikea kuvailla niin, että sen saa kuulostamaan järkevältä, mutta toisaalta eihän sitä järkeäkään tarvitse ihan kaikkialle tunkea.
Luin Valoa valoa valoa ensimmäistä kertaa syksyllä. Nyt olen lukenut sen kolme kertaa putkeen, enkä vieläkään pääse yli siitä tosiasiasta, että kyseessä on kenties maailmankaikkeuden upeimpia teoksia. Kaikki tässä kirjassa tuntuu niin täydellisen puhtaalta ja todelliselta ja aidolta, että haukon suurin piirtein henkeäni sitä lukiessani. Joka ikisellä kerralla. Teosta luettaessa se myös tunnetaan. Tuntuu siltä kuin olisin itse elänyt kesän vuonna 1986, kömpinyt lahoon pukukoppiin maitohorsmien ja nokkosten välissä ja käynyt Seka-Sorrossa, valkoisessa talossa mäen laella. Uskon vahvasti nähneeni nyt itsekin Mimin naisellisine muotoineen ja hoikkine ranteineen, punaisine pinneineen ja vaaleine hiuksineen. Ja - kuten Mariia pyysi lupaamaan - en varmasti tule ikinä unohtamaan sitä näkyä.
Olen kuullut kirjasta monenlaisia mielipiteitä. En kuitenkaan tiedä ketään, joka olisi lukenut teoksen kokonaan ja sen jälkeen sanonut sen olleen ihan hyvä, tai ettei oikein tiedä mielipidettään. Tiedän, että varsin monet ovat suorastaan inhonneet kirjaa. Kyllä minä kaiketi ymmärrän mitä he tarkoittavat sanoillaan, koska minun täytyy myöntää, että kun ensimmäistä kertaa aloitin syksyllä lukemaan Valoa valoa valoa huomasin lähes ensimmäisenä sen, kuinka ärsyttävä kirjoitustyyli oli. Jatkoin lukemista ja nyt olen rakastunut. Sehän suorastaan pursuaa sellaisia kipeitä ja keskeneräisiä tunteita ja ajatuksia, joissa minunkaltaiseni herkkis mielellään piehtaroi! Kaikki tuntuu niin vahvana ja kauniina. Kaikki näkyy niin selvänä. Onneksi tiedän myös monia, jotka ovat rakastaneet kirjaa.
Isosiskoni kaveri tokaisi minulle näin, kun syksyllä näki minun lukevan Valoa valoa valoa: "Toi on ihan seko kirja." Hän tosin tarkoitti tämän huonona asiana. Ymmärrän myös sen, että monia saattaa hämmästyttää omituisella tyylillä kirjoitettu kertomus kahden neljätoistavuotiaan tytön rakkaudesta ja heitä seuranneesta kuolemasta. Uskon Valon valon valon saaneen monet näkemään punaista ensisijaisesti sen vuoksi, että runomaisen tekstin ajatukset eivät ole täysin valmiita, tunteet on kuvattu aitoina ja siksi perin kummallisina.
Mitä siis voi sanoa kirjasta, joka koettelee tunnemaailmaa, saa herkistymään, riemastumaan ja vihastumaan samalla kertaa? Valoa valoa valoa on teos, joka lukiessa räjähtää päässä, aivan kuten Tshernobylin ydinvoimala. Se säteilee puhdasta valoaan ja jättää jälkensä. Kuten eräs Mariian ja Mimin opettajista sanoi, jotkut ovat herkempiä kuin toiset. Räjähdyksen palasia saa keräillä päästään kaikessa rauhassa tai järkyttävässä kiireessä, riippuen siitä kuinka miellyttävänä lukukokemusta piti. Tämän teoksen kuvailu kuuluu kauneimpiin asioihin, joita olen eläessäni lukenut.
Hahmot ovat kokonaisia. Kovia kokenut, onnettomuusaltis ja säteilevä Mimi on kuvattu rakastuneen Mariian silmin, mutta silti aitona, ei tippaakaan kaunistellen tai kainostellen. Mikään tarinassa ei ole päälleliimattua tai irrallista. Valoa valoa valoa lukiessani uskon todella olevani Mariian pään sisällä. Mitään ei ole salattu tai jätetty kertomatta, kirja tuntuu totuudelta.
Polkupyörämme olivat uponneet harmaaseen saveen. Rantaan ajelehti aaltojen mukana joutomaata. Siitepölyhahtuvia... Sirpaleita.
Eikä sateen jälkeen tullut aurinko.
Oli hailakkaa ja puolikuolleita kastematoja koko matkan kotiin asti.
Sellainen taustavalo tällä kertaa.
Loimu.
Kotona oli vaikea sanoa missä oli ollut.
Äiti ja isä ja veli olivat vieraita.
Kun menin huoneeseeni katselin ympärilleni.
Niin kuin en olisi ollut siellä aikaisemmin.
(Sivu 85)
Miten kuvailisin teosta: rehellinen, kaunis, kipeä
Kenelle suosittelisin sitä: sinulle, joka kaipaat tunnepitoista luettavaa, etkä pahastu eriskummallisista kirjoitustyyleistä
Karisto
2011
175 sivua
Voi, valoa valoa valoa, kirkkainta mahdollista sellaista!
VastaaPoistaKyseessä on teos, jota en usko ikinä unohtavani. Ei jotain niin viiltävän todellista ja kaunista voi unohtaa. Rakastin sitä kielellä leikittelyä, sivuhuomautuksia, itkettävää loppuratkaisua.
Ja kyllä, kyseessä on yksi niistä ainoista kirjoista, joita lukiessani olen itkenyt. (Toinen ainoa on Me kolme ja jengi.)
Täytyisi tutustua Huotarisen muuhunkin tuotantoon, mutta pelkään pahoin, ettei hän ole yksinkertaisesti voinut luoda mitään yhtä ihanaa ja tajunnanräjäyttävää.
Runotyttö, olet oikeassa. Valoa valoa valoa jätti kyllä syvät jäljet! Lukiessa sai vuoroin itkeä, vuoroin nauraa, mutta jokin tämän haikeudessa vain on niin unohtumatonta, että osaan itse jo osan pätkistä ulkoa.
VastaaPoistaMinulla on sama ongelma Huotarisen muun tuotannon lukemisen kanssa, tavallaan houkutteli niin vietävästi, mutta tavallaan pelottaa. Suunnittelen hyppääväni silti rohkeasti teoksesta toiseen - seuraavaksi luen häneltä todennäköisesti Sakset kädessä ei saa juosta. Tuore Kimmel kiinnostaisi myös.