Hanna-Maija Valjanen - Kiltin kapina

Kun luulit kaiken jo ratkenneen
silmiisi osuu uusi toivo,
kuin se kuuluisa korsi.
Etkä itke, et naura etkä haukottele.
Liian paikoillasi odotat päätöstä.
Kyyniseksi et saa tulla.
(Kun luulit kaiken jo ratkenneen, s. 56)


Alkuun täytyy todeta, että olen runoudessa noviisi niin lukijana kuin kirjoittajanakin, mutta Kiltin kapina sulatti sydämeni. Olen seuraillut Valjasen runoiluja hänen bloginsa (kiltinkapina.fi) kautta jo ennen teoksen lukemista ja ne ovat todella innostaneet lukemaan, kirjoittamaan ja ajattelemaan lisää.


Kiltin kapina onnistui yllättämään siitä huolimatta, että olin lukenut samaisen taiturin runoja jo aiemmin. Ahmaisin kokoelman ensimmäisellä kerralla yhteen menooon ja sen jälkeen sitä on tullut availtua uudestaan jos milloinkin. Teoksen läpi kulkiessa tuntuu toisinaan, kuin pääsisi seuraamaan koskettavaa kasvutarinaa, mutta Valjasen runot ovat juuri niin samaistuttavia, että niitä lukiessa ei joudu tirkistelyolon uhriksi.


Aiheet ovat vaikeita - esimerkiksi koulukiusaamista ja läheisen kuolemaa - mutta lukukokemuksesta on helppo nauttia. Itse löydän teoksesta kerta toisensa jälkeen paljon lohdullisuutta ja uskon teeman osuvan juuri toivon kentille.  Kielikuvat ovat samaan aikaan kauniin koukeroisia ja silti suoria, rehellisiä. Sanojen ja rivien väliin jää mielestäni toisinaan paljon luettavaa ja sisäistettävää, mutta se ei tarkoita etteikö Kiltin kapina olisi suorasukainen lukijaansa kohtaan. Jo nimi tuntuu piinallisen osuvalta.


Tekstien lisäksi runokokoelma tarjoaa tarttujalleen kauniin kuvituksen, joka parhaimmillaan täydentää runoja. Pidän tavasta, jolla tekstit on aseteltu, sillä se tuntuu painottavan niiden rytmiä. Lopulta Kiltin kapina on nokkela kokonaisuus, joka todistaa miten monimutkaiset asiat voi saada puettua sanoiksi.



Miten kuvailisin teosta: kuvaileva, rohkea, kaunis
Kenelle suosittelisin sitä: kenelle tahansa, joka kaipaa tuoreita ilmauksia aina ajankohtaisista aiheista



Harmaita suhahduksia
2012
145 sivua

Siiri Enoranta - Nokkosvallankumous

Dharan on aina ollut se jonka harteille kaikki lankeaa, se joka johdattaa maailman vallankumoukseen, se joka korjaa kaiken ja se jonka vuoksi kaikki tuhoutuu. Vayu ei ole koskaan ollut kukaan. He kohtaavat todellisuudessa, jossa aurinko ei ole paistanut enää vuosiin, sivistyksen tukirakenteet ovat murtuneet, ja resuiset Nokkoslapset kytevät kapinaansa vallatussa huvipuistossa. Mutta he kohtaavat myös siinä toisessa paikassa, jossa jalava vielä tanssittaa varjoja heidän alastomalla ihollaan, paratiisissa jonka menneisyys on verestä märkä.

(takakansi)


Lukukokemuksena Nokkosvallankumous on suorastaan herkullinen, ehdottomia lempikirjojani. Se ei tunnu perinteiseltä dystopiakirjallisuudelta. Mätä, rapistunut maailma kuvataan riipaisevan aidosti. Ihmiset ovat tuhonneet ahneudellaan ja kiittämättömyydellään sen, mikä joskus oli toimivaa, sodat ja pommitukset ovat runnelleet kaupunkeja maan tasalle, sairaassa maassa selviytyvät enää nokkoset ja ohdakkeet, koulut on lakkautettu, eikä puhdasta juomavettäkään ole enää saatavillä. Surun ja menetyksen keskeltä kuitenkin pilkottaa valoa, jota ei enää luulisi löytyvän mailta halmeilta - joku saattaa yhä muistaa, miltä näyttää terve puu tai paljaan sininen taivas. Joku saattaa uskoa parempaan huomiseen ja ajaa asiaa eteenpäin.


Hahmokaarti vuoroin ihastuttaa ja vihastuttaa. Rakastettu, palvottu Dharan ärsyttää minua itsekkäillä teoillaan ja tavallaan pitää muita itsestäänselvyytenä. Muutenkin suosikkejani ovat ehdottomasti Vayu ja Dharanin poikaystävä Krito. Vayu on arka ja ylikävelty, häntä ollaan kidutettu niin henkisesti kuin fyysisestikin. Välillä tekee mieli taputtaa poikaparkaa selkään ja sanoa jotain rohkaisuksi. Hahmo kehittyy ja kasvaa teoksen aikana huimasti. Hänelle on jotain valtavan suurta jo uskaltautua sanomaan Dharanille tämän törkeistä tempuista, kun taas toinen on tottunut olemaan se, jota kaikki seuraavat. He lähtevät aivan eri tilanteista aivan eri ihmisinä, mutta alusta asti on tuskastuttavan selvää, että kumpikin tahtoo toisen täydentämään itseään.


Krito rakastaa loputtomasti ja antaa kaikkensa, mutta joutuu myös kärsimään ja menettämään samoin mitoin. Tavallaan on hassua ajatella, että kaksi suosikkiani ovat koko teoksen ajan kilpailevassa asemassa toisiinsa nähden. Krito ei pidä Vayusta, sillä tämä tietää jotakin mitä hän ei, jotakin oleellista ja suurta. Vayua sattuu aivan liikaa nähdä Kriton kädet Dharanin ympärillä. Kivusta ja pelosta huolimatta kumpikin rientää rakkaansa luokse, on toivoa vastarakkaudesta tai ei.


Toiseen maailmaan pääsevät ainoastaan legendaarisen kivilinjan perilliset - Dharan ja Vayu. Siellä roolit hämärtyvät, siellä Vayu on vahva ja Dharan heikko. Siellä he ovat kahdestaan, eikä kukaan muu ole välissä, ei edes se joka oli ollut Dharanin vierellä ennen Vayua. Tärkeitä, suuria, vaikeita aiheita nostetaan Nokkosvallankumouksessa esille ties kuinka monta, ja yhdeksi niistä kehkeytyvät päihteet. Dharanin riippuvuus pölyyn on vaaraksi myös muille, ja lopulta tekee kipeää nähdä, kenelle se kostautuu. Kirja on hyvä esimerkki taidokkaasta näkökulmanvaihtelusta - joka toinen luku on Vayun näkökulmasta ja joka toinen Dharanin.


Nokkosvallankumouksessa homoutta ei - sama juttu kuin esimerkiksi Valossa valossa valossa - missään kohtaa käsitellä ongelmalähtöisesti. Rakastan sitä, että koko asia kuvataan yhtä luonnollisena kuin se onkin, eikä teoksessa tarvinnut sietää yhtäkään homofobista idioottia.


En ollut päästänyt vielä ketään katsomaan Vayua, mutta jotainhan Liian silmissä asuville kyynelille piti tehdä.
  "Onko se Lumekartanossa?" Liia kysyi, kääntyi jo pois portilta.
  "On, liukumäkihallissa."
 "Onko se nyt sun?" Liia kysyi.
  Kysyi noin vain siinä keskellä väenpaljoutta, ilme viattomana kuin olisi puhunut jostakin arkipäiväisestä. En saanut ääntä kurkustani. Kyykistyin Liian eteen, ihmiset ympärillämme hälisivät, alkoivat hajaantua huvipuistoon. Oli valtava määrä jalkoja ja niiden nostattamaa tomua, paljon enemmän tomua siinä Liian korkeudella kuin minun.
  "Mä en tiedä, Liia", sanoin, vaikka ei minun niin ollut pitänyt sanoa, vaan minun oli pitänyt antaa se selitys jota kaikki odottivat.
  "Kyllä mä ymmärrän", Liia sanoi vakavana. "Sä rakastat niitä molempia. Ihan niin kuin Aiekin rakastaa sua ja Nekiä, mutta sillä vaan on helpompaa koska sua se ei voi saada."
(sivu 219)


Miten kuvailisin teosta: surullinen, koukuttava, tunteikas
Kenelle suosittelisin sitä: sinulle, joka tahdot lukemiltasi teksteiltä suuria tunteita, etkä säikähdä vaikeita aiheita


WSOY
2013
445 sivua

Vilja-Tuulia Huotarinen - Valoa valoa valoa

Oli vuosi 1986, kaikkien yleinen onnettomuusvuosi, kun Mimi rannassa suuntasi silmiensä palavan surun Mariiaan. Sinä vuonna räjähti sekä Tshernobylin ydinvoimala, että Mariian tajunta. Sinä vuonna Mariiaa ei enää voitu suojella rakkaudelta.


Tämä kuuluu niihin kirjoihin, joita on aika vaikea kuvailla niin, että sen saa kuulostamaan järkevältä, mutta toisaalta eihän sitä järkeäkään tarvitse ihan kaikkialle tunkea.


Luin Valoa valoa valoa ensimmäistä kertaa syksyllä. Nyt olen lukenut sen kolme kertaa putkeen, enkä vieläkään pääse yli siitä tosiasiasta, että kyseessä on kenties maailmankaikkeuden upeimpia teoksia. Kaikki tässä kirjassa tuntuu niin täydellisen puhtaalta ja todelliselta ja aidolta, että haukon suurin piirtein henkeäni sitä lukiessani. Joka ikisellä kerralla. Teosta luettaessa se myös tunnetaan. Tuntuu siltä kuin olisin itse elänyt kesän vuonna 1986, kömpinyt lahoon pukukoppiin maitohorsmien ja nokkosten välissä ja käynyt Seka-Sorrossa, valkoisessa talossa mäen laella. Uskon vahvasti nähneeni nyt itsekin Mimin naisellisine muotoineen ja hoikkine ranteineen, punaisine pinneineen ja vaaleine hiuksineen. Ja - kuten Mariia pyysi lupaamaan - en varmasti tule ikinä unohtamaan sitä näkyä.


Olen kuullut kirjasta monenlaisia mielipiteitä. En kuitenkaan tiedä ketään, joka olisi lukenut teoksen kokonaan ja sen jälkeen sanonut sen olleen ihan hyvä, tai ettei oikein tiedä mielipidettään. Tiedän, että varsin monet ovat suorastaan inhonneet kirjaa. Kyllä minä kaiketi ymmärrän mitä he tarkoittavat sanoillaan, koska minun täytyy myöntää, että kun ensimmäistä kertaa aloitin syksyllä lukemaan Valoa valoa valoa huomasin lähes ensimmäisenä sen, kuinka ärsyttävä kirjoitustyyli oli. Jatkoin lukemista ja nyt olen rakastunut. Sehän suorastaan pursuaa sellaisia kipeitä ja keskeneräisiä tunteita ja ajatuksia, joissa minunkaltaiseni herkkis mielellään piehtaroi! Kaikki tuntuu niin vahvana ja kauniina. Kaikki näkyy niin selvänä. Onneksi tiedän myös monia, jotka ovat rakastaneet kirjaa.


Isosiskoni kaveri tokaisi minulle näin, kun syksyllä näki minun lukevan Valoa valoa valoa: "Toi on ihan seko kirja." Hän tosin tarkoitti tämän huonona asiana. Ymmärrän myös sen, että monia saattaa hämmästyttää omituisella tyylillä kirjoitettu kertomus kahden neljätoistavuotiaan tytön rakkaudesta ja heitä seuranneesta kuolemasta. Uskon Valon valon valon saaneen monet näkemään punaista ensisijaisesti sen vuoksi, että runomaisen tekstin ajatukset eivät ole täysin valmiita, tunteet on kuvattu aitoina ja siksi perin kummallisina.


Mitä siis voi sanoa kirjasta, joka koettelee tunnemaailmaa, saa herkistymään, riemastumaan ja vihastumaan samalla kertaa? Valoa valoa valoa on teos, joka lukiessa räjähtää päässä, aivan kuten Tshernobylin ydinvoimala. Se säteilee puhdasta valoaan ja jättää jälkensä. Kuten eräs Mariian ja Mimin opettajista sanoi, jotkut ovat herkempiä kuin toiset. Räjähdyksen palasia saa keräillä päästään kaikessa rauhassa tai järkyttävässä kiireessä, riippuen siitä kuinka miellyttävänä lukukokemusta piti. Tämän teoksen kuvailu kuuluu kauneimpiin asioihin, joita olen eläessäni lukenut.


Hahmot ovat kokonaisia. Kovia kokenut, onnettomuusaltis ja säteilevä Mimi on kuvattu rakastuneen Mariian silmin, mutta silti aitona, ei tippaakaan kaunistellen tai kainostellen. Mikään tarinassa ei ole päälleliimattua tai irrallista. Valoa valoa valoa lukiessani uskon todella olevani Mariian pään sisällä. Mitään ei ole salattu tai jätetty kertomatta, kirja tuntuu totuudelta.


Polkupyörämme olivat uponneet harmaaseen saveen. Rantaan ajelehti aaltojen mukana joutomaata. Siitepölyhahtuvia... Sirpaleita.
Eikä sateen jälkeen tullut aurinko.
Oli hailakkaa ja puolikuolleita kastematoja koko matkan kotiin asti.
Sellainen taustavalo tällä kertaa.
Loimu.
Kotona oli vaikea sanoa missä oli ollut.
Äiti ja isä ja veli olivat vieraita.
Kun menin huoneeseeni katselin ympärilleni.
Niin kuin en olisi ollut siellä aikaisemmin.
(Sivu 85)



Miten kuvailisin teosta: rehellinen, kaunis, kipeä
Kenelle suosittelisin sitä: sinulle, joka kaipaat tunnepitoista luettavaa, etkä pahastu eriskummallisista kirjoitustyyleistä



Karisto
2011
175 sivua

Esittelyteksti

Heissulivei!

Olen jo jonkin aikaa aikonut kirjablogia ruveta pitämään ja nyt sen sitten tein.

Lukeminen ja kirjoittaminen ovat molemmat kuuluneet harrastuksiini jo kauan ja lukemani kirjat vaihtelevat tyyliltään. Arvostelen tänne siis kirjoja aina vanhoista lemppareistani uusiin kokeiluihin, eivätkä manga ja sarjakuvatkaan varmaan jää ihan kokonaan huomiotta. Pyrin kirjoittamaan ennemmin tai myöhemmin kaikesta lukemastani (tai no, en ehkä ihan kaikesta, mutta ainakin melkein).

Pidemmittä puheitta, toivotan kaikille lukuintoa ja unohtumattomia hetkiä sanojen parissa!